Moi taas. Viime bloggauksen jälkeen on ollut hyvää ja huonoakin. Hyvinä hetkinä jaksan tehdä muutakin kuin valittaa.

Olen blokannut tähänastiset bloggauspurkaukseni, mutta tunnustan: täällä tosiaan ollaan, bloggaamassa masennuspäissään. Tässä tulee:

Olen enimmäkseen jatkuvasti kateellinen onnellisille ihmisille. Kaikkein kateellisin olen niille, jotka ovat innoissaan asioista. Haluaisin itsekin olla. Voi kuinka haluaisinkaan! Innostua, tavoitella, tehdä työtä unelmien eteen. Mutta siitä lisää muutaman kappaleen päässä.

Toiseksi kateellisin olen niille, jotka saavat aikaiseksi.

Toisaalta vastustan aikaansaamista, koska a pig in a cage on antibiotics (alla lyriikat), ja kannatan nukkumista sekä ilahduttavien omituisuuksien havainnointia. (Versus ”heräsin aikaisin, leivoin pullaa, pesin 6 koneellista pyykkiä, vein lapset kouluun, kävin bodypumpissa ja puunasin 200 m2 kotimme”. Sitaateissa siis ”suoritin kaiken ja ajattelen positiivisesti koska naistenlehdissä syyllistettiin uhriajattelusta” -ilmiö, näettehän varmasti etten syyllistynyt siihen...) Takaisin asiaan:

Kateus ilmenee yhdessä katkeruuden kanssa.

Katkeruus ja kateus ilmenevät yhdessä itsevihan kanssa.

Esimerkki: en ole mielestäni oikeutettu vaikkapa lukemaan uusia, hurmaavia sisustus- ja käsityökirjojani, koska vetkutan työ- ja koulutusjuttujen edistämistä, ja olen muutenkin epäonnistunut, rasittava ihminen. Tai ulkonäköön panostamiseen. Ei sulla Tru mitään oikeuksia ole, kun olet velvollisuutesikin niin laiminlyönyt. Ja muutenkin niin negatiivinen ihminen.

Seurauksena kiellän itseäni unelmoimasta, jotten pettyisi aikaansaamattomuuttani, ja koska en kuitenkaan ansaitse mitään uudenlaista hyvää.

Jos joku muu esittäisi mulle vastaavia tuntemuksia, olisin sitä mieltä, ettei ole hyväksi ajatella noin, eikä kukaan sitä ansaitse oikeasti. Silti oma olo väittää, että kyllä vain, paskapää, niele se.

Toisaalta tuomitsen ihmisiä ikään kuin automaattisesti hyvin herkästi, ellen hetkeksi pysähdy ja tartu objektiivisuuteen ja reiluuteen, kuten luonnostaan pyrin tekemään, ellei kiukku ja tunnekuohu tule väliin.

Sitä paitsi: mikä masennus tässä voi vaivata, on oma kaunis koti, ihana mies, rakas kissaeläin, vakituinen työpaikka. Miljardeilla ihmisillä on niin kovin huonommin asiat. Masennus on vain saamatonta itsesääliä!

Miksi sitten julkaisen taas?