Hei vaan, blogi, pitkästä aikaa. Mitään sanottavaa ei ole vieläkään, paitsi ehkä se, että mulla ei ns. ole elämää. Näin totesi työkaverini artikuloimalla toistuvasti ”Hanki elämä”. 

Totta on, että pitäisi kai hankkia jotain sisältöä tähän kaikkeen. Olen tehnyt niin paljon töitä kuin mahdollista, koska vapaa-aikana joko porsastelen oluen kanssa koko jäljelle jäävän palkkani, tai makaan kotona flegmaattisena ja ahdistuneena. 

Nyt ei vaan enää jaksa töitäkään. Alan palaa loppuun. Jatkuva kiire, pitkät päivät, ei oikeastaan mitään taukoja. Pihi ja opportunistinen pomo tiristää viimeisetkin mehut työntekijöistään. Palkka ei riitä velkoihin, ellen paina niitä pitkiä ja runsaita päiviä.

Vapaat ihan oikeasti vietän sisällä netin, TV:n ja unen välimailla. Käyn ulkona sen verran, että vien roskat tupakkaa poltellessa. Kaupassa yritän käydä työpäivän yhteydessä, erikseen ei jaksa eväänsä letkauttaa. Ei huvita edes vastata kavereiden puheluihin, saati tavata ketään.

Mulla ei ole intoa, energiaa, rahaa eikä aikaa tehdä mitään (paitsi tiskata ja nukkua ja katsoa telkkaria), saati opetella mitään uutta. Kaikki on mulle ihan sama, tai saavuttamatonta. Pitäis varmaan tehdä jotain, mutta ei vaan kiinnosta. Erakoidun, kun minussa ei ole mitään yhteistä kenenkään kanssa. (Voi luoja, etenkään tällaisten ihmisten kanssa en haluaisi viettää hetkeäkään!)

Kolmikymppisen elämä on näännyttävän tylsää, kun on liian vanha ja ulkonäkörajoitteinen (statusrajoituksesta puhumattakaan) säpinään, eikä millään tunnu olevan mitään väliä. Lapsia ei ikinä! Kissassa ja äidissäkin on liikaa vastuuta.

Mitenhän keski-iässä? Tuskin nuo olemisen osa-alueet ainakaan paremmiksi muuttuvat. Jee, odotan todella eläkeikää, jolloin mun ikäluokalle ei ole käytännössä eläkettäkään luvassa.