Olen kohta kolmekymmentä, ja vasta ihan vähän aikaa sitten olen alkanut tajuta, miten rahaa ansaitaan ja kerrytetään. Enimmäkseen siis en ole oppinut toteuttamaan, mutta olen seurannut samanikäisiä kavereitani. Enää verrokkina eivät toimi äidit, rikkaat sedät ja aikuiset sisarukset, jotka ovat siis kaikkia Aikuisia ja siten automaattisesti kykeneviä.

En yhdistä ansiotuloa itseeni. Se on jotenkin ilmaista rahaa. Vain anelemalla ja hakemuksin saatu raha on ansaittua. (Kiitos 90-luvun lama, perheen työttömyys ja monessa merkityksessä tuhlattu opiskeluaika! Tai ehkä se olen vain minä. Silti fakta on, ettei opiskelu kannata ainakaan taloudellisesti, paitsi ehkä amiksessa, ehkä.)

Luin tovi sitten Anu Silfverbergin kolumnia Tappiollinen suhde Hesarin sivuilta. A.S. kertoo kehityksestään palkansaajana: "Ensimmäisissä palkkatöissä oli hämmentävää huomata, että joku saattoi tehdä kaksi kertaa enemmän tai vähemmän, huonommin tai paremmin kuin kollegansa, ja saada silti samaa palkkaa. Ja vuosien kuluessa alkoi myös tuntua, että palkka on korvaus läsnäolosta työpaikalla, työn palkkio jotain ihan muuta."

Eihän tuo ole työtä, olla vain paikalla työpaikalla! Minun työssäni rahaa tulee siitä, että teen mitä käsketään määrättynä aikana, paljon ja nopeasti. Sellainen on niin lähellä oikeaa työtä kuin voin työksi käsittää.

Kaikkein käsittämättömintä bullshittia on yrittämisellä ansaittu raha. Sehän on vähän kuin tunkisi pelikoneeseen euroja ja sattuisi saamaan isomman potin. Sellaisilla rahoilla kuuluu tarjota kierros baarissa kavereille.

Säästäminen nyt eritoten ei kannata (ainakaan minun logiikallani). Jos on varoja, ja kun (ei jos!) jää työttömäksi, ei saa sitä "oikeaa" ansaintaa eli anomushakemuskerjuurahaa valtiolta ja kunnalta. Kannattaa muuttaa kaikki vähän pirun äkkiä materiaksi ja viihteeksi. Sijoittaa itseen, poliittisesti kivemmalla tavalla sanottuna.

Kolumnin ydin tiivistyy jutun lopussa (kuten Silfverbergin kolumneissa aina hiton hienosti): "Yritin vakuuttaa miespuolista ystävääni omistusasunnon hyödyistä, kunnes tajusin, ettei kyse ollut taloudellisesta valinnasta. Omistaminen oli tunteen tasolla jotain, mitä hän ei osannut yhdistää itseensä. Annoin hänen olla."