Käväisinpä Turussa vähän tapaamassa vanhoja luokkakavereita. Se oli ihanaa, etenkin laivalla. Pojat lupasivat porukalla vetää mua kunnolla pataan (kuten termi kuuluu), jos en valmistu. Odotan innolla, nytkin on sellainen olo, että kaipaisin kunnon puukkohippasia.

Olin unohtanut, miten mielettömän hauskaa läppää näiltä ihmisiltä irtoaa. Aivan kippurassa sai hekottaa niiden tilannetajulle. Lisäksi hämmästyin toden teolla, kun "vähiten viherpiipertäjät" valmistuneista luokkatovereistani olivat todella määrätietoisesti työskentelemässä oman alan edistämiseksi. Luulin, että he olisivat lähinnä kyynistyneet töissään. Päin vastoin, uskonsa alamme mahdollisuuksiin oli lisääntynyt. Superpointsit siitä heille, taidan olla vähän eri planeetalta ja kyvytön moiseen. Itse odotan jännityksellä, milloin seuraava maailmanluokan katastrofi tulee.

Turussa oli aika pelottavaa. Välttelin julkisia paikkoja ja luimin seinänvieriä, kun keskustassakin piti käydä. Istuin enimmäkseen koululla lukemassa tenttiin. Lukeminen sujui hyvin, tunsin itseni ihan ihmiseksi. Itse tenttikin meni hyvin, mikä on täysin käsittämätöntä, koska kyseessä on ehkä vaikein aine ikinä: taloushallinto.

Osallistuin erään viimeisen vuoden opiskelijan raportointiopinnäyteseminaariin katsojana. Meinasi tulla paniikkikohtaus, mutta onneksi sain sen pidettyä aisoissa. Miten joku voi olla niin pätevä? Myöhemmin omassa opinnäyteohjauksessa vierähti triplasti aikaa varattuun nähden. Koulutuspäällikkö ymmärsi täysin turhautumiseni ja Turku-ahdistukseni. Kerroin siis aika paljon kaikesta mitä oli tapahtunut. Hän onnistui kuitenkin valamaan minuun toivoa valmistumisen suhteen. Sain hänen avullaan näkemyksen siitä mitä, miten ja milloin täsmällisesti ottaen on tehtävä. Kaikki oli siis reilassa, ei kun toimeksi.

Paluumatkalla Riihimäelle alkoi kuume nousta, ja viikonloppu menikin lämpömittarin ja nenäliinojen kanssa räpeltäessä. Samalla piti säätää kaikkea muuta, äiti kävi kylässä tuomassa troppeja, Puhis hengaili luonani, järjetön opintomateriaalin valtaama kaaos asunnossani vaivasi, mailit odottivat lähettämistä... Piti ehtiä tavata kavereita, puhelin soi vähän väliä. Turusta saamani selkeys hävisi hitaasti mutta varmasti. Nyt sitten olen taas siinä tilassa, etten saa mistään otetta, mikään ei mennyt kuten olin suunnitellut ja lopputulos on se, että ketäpä tässä yritän huijata, en kykene näin itseohjautuvaan juttuun. Teen siis sujuvasti kaikkea mitä käsketään, mutta kun ITSE pitäisi suunnitella ja luoda omia (joustavia) aikatauluja, on seurauksena vain tukahdutettua raivoa ja lopulta periksiantaminen. Aikataulu kusi jo. Mailit lähettämättä, taas kerran. Enkä minä niitä keskellä yötä kehtaa lähettää. Tosin nyt tila on se, että tietokone on jo kahdesti ollut lävistää ikkunaruudun, joten olisi kai parempi kalauttaa itseltä taju pois fyysisin ja/tai kemiallisin apuvälinein.

Asiasta toiseen: Mikko kommentoi edellistä postausta sanomalla, että jos on optimisti ja uskoo että kaikki kumminkin kääntyy parhain päin kunhan yrittää hieman, niin sitten näyttää käyvänkin. Jos taas ajattelee negatiivisesti, niin varmasti kaikki menee pieleen.

Mikä kummallinen taikatemppu ja miraakkeli se on, että ajattelen optimistisesti --> kaikki kääntyy parhain päin tai vastaavasti suhtaudun tulevaan negatiivisesti --> pieleen menee taatusti. En näe mitään logiikkaa tuossa. Ihan yhtä hyvin voisi sanoa, että jos pitää sammakoista, kaikki kääntyy parhain päin.

Juurihan ajattelin optimistisesti Turusta palatessani, mutta kuinka kävi? Vähäinenkin häiriö johtaa itseinhoon. Ei ainoatakaan rauhallista päivää, aina jotain hemmetin muiden asioita hoidettavana, niin kuin huomenna terapeutille meno. Kaikki haluavat osan musta. Pitäisi kai alkaa täydelliseksi kusipääksi. Olen tainnut siinä onnistuakin muutamana viime päivänä. Ristiriitaisesti tietenkin tarvitsen muita ihmisiä todistaakseni itselleni, että olen ihan ok ihminen.

Silti, jättäisivät mut rauhaan! Minne maailman ääriin mun on mentävä, että saan olla omissa oloissani, kun tarvitsen sitä? Anti olla, ei se näemmä onnistu ja rahaakaan ei ole niin paljon, että siirtyminen piiloon keskelle korpea onnistuisi.

Syyllinen olen minä. En ole riittävän kärsivällinen enkä omaa riittävää täsmällisyyttä ja itsekuria, vaan päästän asioita häiritsemään liian pitkälti, jonka jälkeen onkin taas mahdotonta saavuttaa tasapainoa omin voimin.