Surku ja pelotus siitä edellisessä postauksessa mainitsemastani jutusta, josta tietää lisää vasta myöhemmin. Minä ja villi mielikuvitukseni ja luulosairauteni. Ei vielä kannattaisi pelätä, kun ei tiedä mitään. Silti! Mutta se siitä tällä erää.

Edelliseen postaukseen liittyen on muutakin pohdittavaa. Viikonloppuna vietimme mukavaa laajennetun perheen iltaa ystäväni kotikodissa saunoen ja herkutellen. Juttelimme kummilapsestani ja tuteista; kuinka ne ovat tärkeitä, ja kuinka tutteja vastaavia imeskeltäviä on aina ollut - jos ei muuten, niin oma peukalo.

Olin tuttiriippuvainen 4-5 -vuotiaaksi asti, se vaan oli tärkeä turvatekijä. Äitini kertoi illanvietossa hauskan episodin, jonka jälkeen luovuin tutista. Tutti oli siis unohtunut kotiin, joten uutta piti mennä ostamaan kaupasta. Isot tytöt eivät tuttia käytä, ja siksi yritin teeskennellä, että tutti tulee uudelle vauvalle (jota ei tietenkään ollut olemassakaan). Äiti ei ollut ihan messissä häpeäni kanssa, ja kysyi tietysti kaupassa, millaisen tutin haluan. Kuulemma raivostuin, kaikki vielä kuulevat, että tutti tulisi minulle! Tuttia ei ostettu, ja loppuilta sujui ongelmitta tutin puuttumisesta huolimatta.

Kaverini Espoossa olivat heittäneet tutin nurkkaan paljon aiemmin, omasta tai jonkun muun tahdosta. Tutin sijaan he imivät peukaloa, vaikka heitä peloteltiin peukalon venymisellä ja ties millä. Yritin kovasti olla kuten he, ja katsoin, että minunkin on opeteltava imemään peukaloa. Harjoittelin kovasti, mutta silti aina unohdin suorittaa peukalo suuhun -liikkeen oma-aloitteisesti. Toinen kavereistani imi peukkua vielä 9-vuotiaana, minä kai sinnikkäästi perässä aina, kun tapasimme.

Ihme joukkoon kuulumisen halu! Sama on taatusti jatkunut koko ikäni. Niin pitkälle, etten lopulta enää erottanut omia tunteitani tai halujani. Tiesin vain aina, miltä kuuluu tuntua ja mitä kuuluu haluta. Siinä sitten yritin kovasti haluta kaikkea, mitä ympärilläni hyväksyttävänä pidettiin - opinnoista ja ammatinvalinnoista täällä olenkin vuodattanut. Ja luonnollisesti tunsin syyllisyyttä, jos en ollut sellainen, kuin pitäisi, tai onnistunut tuntemaan iloa hyväksyttäviksi määritellyistä asioista.

Sellainen ei johda lopulta kuin onnettomaan elämään.

Ja nyt leijonan kitaan.