Veto heiluttaa verhoja ja kangistaa hiirikäden. Arvostan ilmanvaihtoa, sillä olen asunut triplaikkunoin eristetyssä kimppakämpässä, jossa ei voinut tuulettaa karkailevien kissojen vuoksi, ja jossa koneellista ilmastointia harjoitettiin kerran vuorokaudessa puolenpäivän aikaan. Tuuletusta koti olisi todella kaivannut, sillä me asukkaat kumppaneinemme tuotimme massiivisesti suihku- ja kokkaushöyryjä, ja hajustuspuolesta huolehtivat ne kaksi karvaista karkailijaa (eli laiska kissavessan siivous). Huh, veto on hyväksi.

Sisäinen tunnelma on ristivetoinen. Toisaalta mutta toisaalta. Inhoan ahdistunutta, stressiherkkää puoltani. Haluaisin olla vahva, itsevarma ja kunnianhimoinen, koska elämä olisi niin paljon miellyttävämpää. Samalla karsastan tuomitsevia, ahneita ja egon liikakasvua potevia ihmisiä (ns. turkulainen lätkäjätkä-rotu). Mutta ne pärjää ja voittaa! Evoluutio!

Tunnistan itsessänikin heikkoutta tuomitsevia piirteitä. Niitä vanhan kansan "niin makaa kuin petaa" -armottomuuksia. Keskitän sen kuvaamaan omaa rahattomuuttani ja opintoalan valintaani, ennen kaikkea. Armollisempi minä voisi soveltaa tuomiota toisinkin: piiskaamalla itseäni toisenlaisen ihmisen muottiin petasin itselleni varman romahduksen. Tuomioiden suhde päässäni on suunnilleen 80/20.

(Tämä ajatus ei noudata sitä varsinaista kyseisten lukujen periaatetta; 20 prosenttia panostuksista tuo 80 prosenttia hyödystä. Se sopii varmasti elinkeinoelämään, mutta joku piru on keksinyt tietenkin soveltaa sitä yksityiselämäänkin. Vapaa-ajan julkaisuja ja muuta mediaa (yks. medium) tarkastellessa on vähän pirun vaikeaa olla törmäämättä ajankäytön tehostamisneuvoihin. Synti ja häpeä, jos ihminen ei tunne kiirettä. Toinen mokoma, jos ei tehosta ajankäyttöään kiireen vähentämiseksi. Ja kolmas, jos tehostaa niin, että kotona vaan on ja siivoaa ja tiskaa, eikä harrasta mitään kehittävää.)

Teema karkasi taas ykkösaggressiooni, mediaan ja yhteiskuntaan. Siirryn takaisin.

Yritän kauheasti pähkäillä, pitäisikö mun vaan niellä se, että työelämä on kylmää ja munkin on vaan siedettävä se kaikki kurjuus ja kidutus, mitä alallani saisin eteeni. Vai pitäisikö hoitaa koulu pois alta ja etsiä jotain, mikä ei stressaa niin mielettömästi (esim. haravoiminen).

Mitä pitäisi valita? Millä perusteella? Olenko tosiaan niin poikkeuksellinen ihminen, että stressaan itseni päivittäin itkun partaalle kaikesta, josta voi käyttää termiä projekti? Pelkään työnantajia ja työtovereitakin? Onko mun vain siedettävä sellainen elämä? Vai onko oikein tai mahdollista valita jotain muuta? Vai onko nykyelämä vain sellaista, että on pakko elää kidutuksessa, ellei valitse joutua työttömäksi ja asunnottomaksi sylkykupiksi?

En kestä tätä epävarmuutta, en kestä kun en osaa päättää tai tietää mitään, luottaa mihinkään, etenkään itseeni. Haluaisin vain jotain, missä osaan olla ja tunnen oloni suht turvalliseksi, mutta se ei liene mahdollista. (80-tuomari: mitäs mokasit, sait itse valita. 20-tuomari: haistakaa kaikki p***at, en ala teiän maailmassa teiän ehdoilla.)

Miten helvetissä kaikki muut pärjää? Ovatko he tosiaan niin erilaisia? Vai valehtelevatko ihmiset vain siksi, että näyttäisivät päteviltä ja tyytyväisiltä valintoihinsa, vaikka tosiasiassa tuijottavat fileerausveistä, rotanmyrkkyä ja unilääkepurkkia himokkaasti iltaisin, koska seuraava työpäivä, ja sitä seuraava, tuntuvat suuremmalta pahalta?

Tiivistäen: pitäisikö minun teeskennellä osaavaa ja asiantuntevaa työnhakijaa - teeskentelevätkö muutkin? Vai saanko olla Se Suuri Pettymys kaikille, yhteiskunnan loinen, toivoton tapaus, jolla oli Kaikki Mahdollisuudet Kouluttautua ja Tehdä Mielekästä Työtä, mutta joka Itse Pilasi Mahdollisuutensa?