Nyt on taas ihan kyseenalaistavan epätoivoinen olo.

Olen lukenut masennusblogeja, hirveän tuttua, paitsi... muut eivät ole yhtä puilla paljailla kuin minä. Musta on ihan luksusta, että mulla on nyt kerrankin melkein sata euroa käytettävissä loppukuun ruokiin ja kulkemisiin ja, no, jokapäiväisiin menoihin. Olen tottunut tässä vuoden verran odottelemaan, että saan ehkä juuri ja juuri riittävästi rahaa vuokran ja joidenkin laskujen maksamiseen, ei nyt eräpäivänä, mutta melkein aina ennen kuin tosissaan aletaan kysellä puuttuvien rahojen perään.

(Lisäinformaationa voinen kertoa, että asun varsin edullisesti, vuokraan ja laskuihin menee n. 430-470 euroa kuussa. Päätelkää tulot sitten itse. Tosin en itsekään tiedä tulojani, kun päätös on syyskuun alusta asti myöhässä ja nämä kuukausittain anottavat vaihtelevat useitakin kymmeniä euroja.)

Olen ihan tottunut siihen, se on mulle normaali juttu. On ihan normaalia, että päivittäisistä huolista 90 prosenttia koostuu siitä, että keksii valmiiksi joustavia ja uskottavia selityksiä vuokranmaksun myöhästymiselle. Laskuista olen jo tajunnut, ettei niitä ole tarkoituskaan maksaa eräpäivänä, se on vain semmoinen muka-raja, kun raja on jonnekin piirrettävä, jotta perintätoimisto osaa laskea rästit oikealta ajalta (jos siihen pisteeseen joudutaan).

Miten niin tämä ei ole muille normaalia? Siis onhan, mutta siitä ei vaan puhuta ääneen? Kaikkihan teeskentelevät, ettei raha ole niin pienestä kiinni, ja että sen tuleminen lakkaa todennäköisesti ihan milloin vain? Ihan samalla tavalla kuin väitetään, että oma pieru haisee pahalle. Suurin osahan aikuisten käytöksestä on teeskentelyä, on niin tavattomasti tabuja, ei niitä totuttuaan edes tiedosta. Pitäisikin alkaa kerätä tabulistaa, sellaista alienin lähtökohdista havaittavaa käytössäännöstöä.

Epäilys kalvaa: entä jos oikeasti on ihmisiä, jotka eivät koko ajan pelkää kieltäviä rahapäätöksiä, potkuja, yllättäviä lisämenoja (minimoi riskit aina), kokoomusta ja tietenkin pahimpana kaikesta lamaa. Lamaan pitää suhtautua kuin viikatemieheen. Kaikki pelkäävät viikatemiehen tulevan, joten pelon muuttuminen silmittömäksi kauhuksi estetään järkeilemällä ja etäistämällä: kaikkien aika tulee joskus, mutta minun ei tänään.

Yhden asian tiedän. Jos talouskasvu romahtaa, minä olen siellä putoajien joukossa, koska mun edellytykseni ovat hyvin huonot (ja, kuten jo ajat sitten tajusin, fiksuudella ei ole pärjäämisen kanssa mitään tekemistä, katsokaa vaikka isääni). Pitkä sairasloma ja paska koulutus (eikä itse asiassa vielä sitäkään). Se on vähän kuin syövän kanssa eläisi: loppu häämöttää, mutta elän vielä ehkä vuoden, ja jos hyvin käy, jopa viisi. Ja jos oikein hyvin käy, en joudu kauheasti kärsimään ennen loppua.

Käsittääkseni siis muutkin ihmiset elävät näin, mutta teeskentelevät pelotonta, etteivät vain paljastuisi, koska se on jostain syystä huono homma.

- Älä huoli, asioilla on tapana järjestyä.
- Niinpä, sitähän ne siellä Auschwitzissakin kelasivat.

Arbeit macht frei!