Miksi ihmissuhteissa arvostetaan pysyvyyttä, mutta työsuhteissa ei? Pitkää avioliittoa tai parisuhdetta pidetään onnistuneena, mutta pitkään samassa työssä työskennelleitä epäonnistuneina, jämähtäneinä. Entä jos aviopuolisoa vaihtaisi samalla tavalla kunnianhimoisesti ja tavoitteellisesti kuin uraohjukset työtä?

Jätetyksi tuleminen on aina kurjaa, oli jättäjänä kumppani tai työsuhde, mutta "potkuihin" suhtaudutaan eri tavoin. Jos pomo vaihtaa koulutetumpaan, se on merkki huonosta osaamisesta tai laiskuudesta. Jos puoliso vaihtaa uuteen kumppaniin, vika on ahneessa puolisossa.

Paitsi jos ihan oikeasti suteili hommansa, ryyppäsi vaikka niin paljon että sai potkut (kumppanilta tai pomolta).

Jossain sentään on tasapuolisuus. Jos vaihtaa työtä tai kumppania muutaman kuukauden välein, sitä pidetään pidemmän päälle kummallisena.

Ajan henki ei taida olla pysyvyys, vaan itsensä kehittäminen. Olipa kliseistä, kaikki mun tutut kyllä toivovat hyvää ja pitkää parisuhdetta. Ja varmaan hyvää ja pitkää työsuhdettakin, ainakin kotkalaiset.

Äh, sekoilin mediakirjoittelun ja todellisuuden välissä taas. Oikeasti naistenlehtien harrastus-, itsensäkehittämis- ja ylipäänsä kiirekiirejutut eivät ole enemmistön heiniä. Kamala ajatus, suorittajien maailma. Afrikkaa kehiin.