Olen lukenut paljon erään Suorittajan blogia. Aloitin kronologisesta alusta. Aluksi tuntui, että kirjoittaja on ihan sokea sille, miksi toimii niin kuin toimii, ja varmaan olikin. Hän on tämän vuoden maaliskuuhun mennessä (siihen asti olen lukenut, kommentteineen kaikkineen) muuttunut tosi paljon parempaan suuntaan, uskaltaa olla vihainen itsensä puolesta ja näkee arkipäiväiset käytöskummajaisensa. Mietin, että olen ollut aika samanlainen lukiossa. Huijari, joka paljastui kirjoitusten alla. Ja uudelleen vuosi sitten. Paljastuin.
Suorittaja kirjoitti tämän vuoden tammikuussa blogissaan huijariudesta ja paljastumisen pelosta seuraavaa:
"Tinni Ernsjöö Rabbe ja Jennie Sjögren pohtivat, missä määrin ilmiö johtuu siitä, että 60- ja 70-luvuilla syntyneiden sukupolvi (samoin kuin myöhemmin syntyneet) on opetettu kriittisyyteen. Kaiken kyseenalaistaminen saattaa heidän mukaansa johtaa siihen, että aivan kaikelle asetetaan korkeat vaatimukset. Se, että nämä vaatimukset kohdistetaan myös itseen, on jo lähellä itsensä tuntemista huijariksi."
Mulle tärkeinpänä varsinaisena kasvatuksena on jonnekin selkäytimeen jäänyt se, että kaikki pitää kyseenalaistaa, mitään auktoriteettejä ei saa kunnioittaa vain sen takia, että ilmiö tai henkilö on auktoriteetti. (Ja toisena se, että muiden mieltä ei saa pahoittaa, pitää aina olla kiltti.)
Jälkeenpäin ajatellen kyseenalaistin peruskoulussa kaikkien mielipiteet, kaiken mikä oli suosittua, erityisesti nuoren tarpeen ja keinot olla suosittu, kuulua ryhmään ja saada siitä arvostusta. Mielipiteeni kohtasivat ihmetystä ja vastustusta kaveripiirissänikin. Koska kuitenkin halusin kuulua ryhmään ja olla suosittu, jouduin kyseenalaistamaan itseni. Kasvatuksestani johtuen oli ilman muuta selvää, että kyseenalaistaminen ja järki olivat tärkeämpiä. Kyseenalaistin tarpeeni ja tunteeni ja tulkitsin ne vääränlaisiksi. Toisaalta tunnetahto vei minut etsimään kyseenalaistavaa seuraa, joka tarjosi myös mahdollisuuden tuntea olevansa jotain. Sain siitä itseluottamusta, joskin kalliilla hinnalla; oli muututtava eri ihmiseksi.
Mieleni kuitenkin vaati oman hyvinvointini ja hukkaantuneen minuuteni puolustamista koko sekavan (ja lopulta hyvin kyseenalaisen) kyseenalaistamisen keskellä. Tilanteeseen liittyi kyllä muitakin tekijöitä, kuten äitini masennus ja käyttäytyminen sekä toivoton tulevaisuutemme. Puolustin hyvinvointiani tiukan hetken tullen sen verran ahdistuneena ja aggressiivisesti, että siitä rangaistiin (lisää alla terapeutteihin luottamisen yhteydessä). Tavallaan sama ilmiö toteutui viime vuonna töissä, kun minua kiellettiin hakemasta sairaslomaa.
Näemmä masiksesta on jotain hyvääkin seurannut - olen viimein oppinut, ettei teeskentelyllä, muiden miellyttämisellä ja toisten toiveiden ennakoimisella (eli arvailemisella) seuraa sitä, mitä pohjimmiltaan hamusi: varmuutta siitä, että on pidetty, ettei tule hylätyksi, joudu pulaan, kohtaa kauheuksia. Eihän tuo näkemys koskaan älyttömältä tuntunut, mutta en vaan aiemmin tuntenut sitä, todella ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. (Kamalasta) kokemuksesta sen vasta opin, vaikka pienenä monet oppivat, kuten parasta olisikin.
Bloggaus on osoittautunut loistavaksi terapiaksi. Muiden blogit ovat kuin vertaistukiryhmä. Varsinainen terapia on ahdistavaa, saan siitä suorituspaineita. Ihan kuin olisin puhuttelussa, pitäisi raportoida aikaansaamisistaan ja vakuuttaa terapeutti aktiivisesta toiminnastani tulevaisuuden suhteen. Heillä tavoitteena on tietenkin saada minut valmistumaan koulusta, mikä onkin kai ihan hyvä juttu tulevaisuuden kannalta verrattuna siihen, että lopettaisin kuuden vuoden opintojen jälkeen.
Terapeuttini ei ymmärrä, että todella haluaisin vain jonkin pysyvän työn, jota voisin tehdä saadakseni riittävästi rahaa ja myös turvaa jatkuvuudelle. Itselleni tulevan työn sisällöllä on väliä vain siltä osin, että mun on osattava ja kyettävä tekemään sitä. (Ilmeisesti on väärin haluta sellaista. En ymmärrä syytä.)
En kai osaa olla terapiassa niin kuin olisi tarkoitus. Muut itkevät ja saavat terapiasta jotakin todellisia ahaa-elämyksiä. Minä vain raportoin ja valitan, ja joskus suuttuessani itken, ihan katkeruuttani. Olen kai niin tottunut siihen, millaista terapian pitää olla, ja kuinka paljon terapeuttiin voi luottaa. En luota, sillä yläasteella ns. terapiaani voisi verrata ehdonalaisvalvojan tapaamiseen. Oli selvää, että oikeasti ei kannata paljastaa kaikkea. Siitä saatetaankin rangaista nöyryyttämällä.
Huh. Tuli tosi paha mieli niitä aikoja miettiessä. Hoito ei joskus todellakaan tue ihmisen tai tilanteen paranemista. Siitä pitäisi puhua asiallisesti avoimemmin.
Kommentit