Palasin lauantaina viikon reissulta Prahasta. Piristyin reissulla. Fyysisyys teki hyvää. Päivittäinen kilometrien kävely ja näkymien ihmettely tekivät olosta mukavan. Aamuisin en tuntenut oloani aivan lopen uupuneeksi, vaan jaksoin nousta aamiaiselle. Nautin kahvihetkistä kaupungin pikku kahviloissa. Oli raskastakin, mutta sen saattoi sietää. Huumorintaju riitti useimmissa tilanteissa.

Nyt olen taas kotona. Pari päivää hyvä mieli jatkui ja motivaatio järjestelmälliseen rutiinielämään säilyi. Tänään soitin tukikäsittelyyn, sillä nykyinen tuki loppuu tällä viikolla. Uuden tuen käsittely onkin kuulemma edelleen kesken ja kestänee vielä kuukausia. En oikein tiedä, mitä tukea sitten pitäisi hakea väliajaksi, kun en ole vajaakuntoinen työnhakija vaan vajaakuntoinen opiskelija. On myös ihan todennäköistä, ettei nykyinen hakemus tule hyväksytyksi. Väkisinkin tulee semmoinen olo, että mitä tässä oikein yritän. Joku lenkkeily tai rutiininomainen päivärytmi tuntuu ihan naurettavalta teeskentelyltä. Vähän kuin tiskaisi, vaikka tietäisi että parin tunnin päästä kotiseudulle osuu harhaan mennyt ydinlaukaus.

Haluaisin nimittäin saavuttaa jonkin pysyvän tilanteen, mutta on aika selvää, että on turha edes yrittää, sillä se toivomani pysyvä tilanne on nimeltään perusturvallisuus, jonka avulla sietää tilapäiset epävarmuustekijät.

En luota pätkääkään siihen, että elämä kantaa tai että asiat kääntyvät hyväksi. Se ei valitettavasti ole omasta yrittämisestä kiinni millään tavalla. Olen yrittänyt, niin on moni muukin, mutta karmivat, ennakoimattomat yllätykset vaanivat missä tahansa. Sanotaan vaikka niin, etten enää uskalla ottaa mitään riskejä, eli yrittää muuttaa tilannettani, pelkään niin paljon epäonnistumista kaikista panostuksista huolimatta.

Muiden mielestä nykyinen elämäni on oikeastaan elämättömyyttä, mutta ainakin mulla on yksi pysyvä asia. Tuska ja epävarmuus. Ne ovat aina. Poikkeuksellisesti tuska saattaa lientyä ihan miellyttäväksi tunteeksi, kuten kävi Prahan matkalla. Mutta on huomionarvoista, että se on poikkeustilanne, arki on perustaltaan kauhistuttavaa.

Sitä mun ei pidä koskaan unohtaa. Jos unohdan, putoan taas yllättäen hyvin korkealta, sydän kurkussa, täynnä tukehduttavaa kauhua.