Aika alhaalla ollaan. Tänään vein vikat löytämäni pullot kauppaan saadakseni askin tupakkaa. Huomenna ehkä ostan maitoakin. Kätevämpää olisi opetella juomaan kahvi mustana. Ja lopettaa polttaminen.. Mutta ei musta nyt ole sellaiseen. Tai mihinkään.

Toivottavasti pyörä kestää vielä. Äidin wanha Nopsa natisee ja paukkuu. Huomenna on pyöräiltävä Karhulaan ja takaisin - Kotkansaaren mtt on kätevästi sijoitettu Karhulan mtt:n kanssa samaan rakennukseen, Karhulaan. Nerokasta?

Katsoin äsken Big Loven. Yksi vaimoista pelkäsi, että mies heittää hänet pihalle. Kuten hänen oma isänsä oli heittänyt yhden vaimoistaan. Kyllä on hieno yhteisö. Mutta mies ei onneksi heittänyt ostomaanikkovaimoaan ulos. Perhe on tärkein eikä ole mitään, mikä sen rikkoisi. Kovin onnellista. Ja turvallista. Ja rankkaa.

Rahattomuus on kamalaa. En saa kuljetettua pöytää vaivaista kilometriä. Paitsi jos lainaan jostain jonkun rullakon, jolla lykkään pöydän hartiavoimin. En kehtaa pyytää ketään peräkärryä omistavaa tuttua apuun, koska mulla ei ole keinoa korvata edes bensakuluja. Ja haluan korvata myös avun. Lopputulos: ei pöytää.

Toisaalta rahattomuus on vapauttavaa. Ei kerta kaikkiaan tarvitse miettiä, miten rahankäyttönsä priorisoisi, kun sitä ei ole. Riittää, että saa tupakkaa. Voisin keräillä pulloja, kesä tulee ja ihmiset pussikaljottelevat. Ruokaa sentään riittää; makaronia, soijarouhetta ja puuroa.

Eri asia parin viikon päästä, kun on keksittävä rahaa vuokraan ja laskuihin. Hahhaa.... Surkuhupaisaa. Ehkä Kela saa siihen mennessä tehtyä jotain päätöksiä asumistuesta ja sairauspäivärahasta. Niillä saisin juuri ja juuri katettua pakolliset kuukausimaksut. Toivottavasti ei tule mitään yllättäviä lisämaksuja, budjetti riittää vain siihen, mitä ennakoin. Juhlimista en viitsi edes ajatella. Alkoholi saa vihan ja katkeruuden pulpahtamaan pintaan. Nousuhumalan tuoma lyhyt iloisuus häviää paskalle fiilikselle 100-0.

Muutenkaan en oikeastaan enää halua ajatella. Olen alkanut kuvitella eläväni köyhässä maassa, jossa muillakaan ihmisillä ei ole toivoa paremmasta. Pyörän omistaminen on luksusta, samoin uudet vaatteet ja ns. ylimääräinen raha. Katto pään päällä on ainut, mitä tarvitsen. Illuusiossa on miellyttävää ja päivä päivältä helpompaa. Kieltäydyn vain näkemästä ja ajattelemasta asioita, jotka eivät sovi kuvitelmaani. Kutistan maailmani pieniin nurkkauksiin ja katson pois rikkaudesta. Onhan mulla rikkautta, jota ilman en kestäisi: tietokone, nettiyhteys, mukava asunto. (Tv-kanavat eivät jostain syystä näy, mutta ehkä syy selviää.)

Tulevaisuutta en kestä ajatella pätkääkään, koska näen vain erilaisia umpikujia. Osaan kuitenkin aika hyvin olla ajattelematta mitään tulevaa. En toivo mitään, en odota mitään hyvää, koska varmaa on vain se, että hyvän menettää lopulta. Ja menettäminen koskee eniten.

Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan.