Opettajat ovat kusipäitä. Tapasin juuri yhden, oikein rennon ja hauskan, jolle hänen entinen oppilaansa lukioajoilta kännissä pelleili. Strippasi, hauskuutti. Siis entinen oppilas. Kaikilla oli oikein hauskaa, maha vääränä nauroivat. Juttelimme hänen rakkaasta syntymämerkistään.

Jossain vaiheessa otin puheeksi omat ala-asteaikani. Viha iski siellä, ravintolalaivalla. Kaverit olivat aika huutokännissä. Hauskuuttaja oli, hauskaa kyllä, yläasteella erotettu määräajaksi koulusta. Kaikilla oli hilpeää. Huutajat, koulusta erotetut, laiskat, saamattomat, hankalat olivat ok. Taas kerran näin, että koulussa hankalat ja arvosanoiltaan kehnot olivat saavuttaneet onnellisen, hauskan ja raharikkaan elämän. Turvallisuuden. Tyytyväisyyden. Ystäviä. Uskon itseensä. (Tiia Piili muuten oli minua vuotta ylemmällä luokalla. Olisi pitänyt olla jäntevä ja innokas urheilija. Ilmeisesti kaikki syy osoittaa perheeseeni ja minuun itseeni, kelvottomaan.)

Kerroin mukana olleelle opettajalle hyvin lyhyesti, etten mennyt kouluun muutamaan kuukauteen kuudennella luokalla, ala-asteella. En vain suostunut. Puisteli päätään, ei tuollaista ole olemassa. Ei tietenkään... Vaikka olin kertonut seuraavaa:

Koulusta poissaolemiselleni on monta syytä, mutta ne voi tiivistää siihen, etten kokenut olevani turvassa koulussa. Oli todella paha olla. Olin aina alttiina muiden kiusalle. Äitikin kertoi, ettei esimerkiksi kuukautisten alkamisesta kannattanut kertoa kenellekään, koska pojat kiusaavat. Äitini kertoi myös, ettei rehtori suostunut kättelemään naisia. Tämän hän sai tietää kuorossa, jossa lauloi. Mukana oli rehtorini. Äitini kuorotuttu ihmetteli sitä, että rehtori kätteli äitiäni, tervetulleena kuoroon.

Kun olin menossa kyseiseen kouluun perheeni muutettua Espoosta Lappeenrantaan, rehtori keskusteli äitini kanssa. En kuulunut kirkkoon, mikä oli rehtorin mielestä kouluuntulemiseni suhteen erittäin huono juttu. Äitini taipui uskonnonopetukseen, etten erottuisi pahalla tavalla joukosta. Ei elämänkatsomustietoa, jota olin Espoossa opetellut.

Koulussa neljäsluokkalaiset ja sitä vanhemmat pantiin vastaamaan vuoropäivin koulun viralliseen puhelimeen. Pelkäsin sitä jo vuotta aiemmin. Puhelinvastaajat istuivat ruokalan oven vieressä ja heille naurettiin. En tiennyt, mitä sanoa aikuisille soittajille. Haenko kysyttävän opettajan puhelimeen? Hain aina, kesken tunnin. Jotkut opettajista olivat vihaisia, pitäisi seurata välituntiaikataulua. Neuloin käsityötunnilla tehdylle mollamaijalle kaulaliinaa, ja pelkäsin odottaessani puhelimen soivan. En koskaan unohda sitä.

No, katkeruus. Se on. En jaksa olla kiva ihmisille, kun kaikki palaa mieleen. Se tietenkin on mun kiukuttelua. "Älä nyt oo hankala.." "Naiset on just tommosii.." "Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi osata!" Välillä (enkä kovinkaan harvoin) toivon ydinsotaa, tuhoa koko maapallolle. Ihminen on niin vitun paska eläin. Miksi sitä pitäisi ylläpitää? Julmaa, kivaa elämää kuvittelevaa eläinlajia? Niin paljon parempaa kuin muut eläimet? Niin käsittämättömän paljon parempaa, että kutsuu lajiaan ihmiseksi, verrattuna kaikkiin muihin ELÄIMIIN?

Pursuan vihaa, jolle ei ole tilaa tai käsitettä.