Maailma on kääntynyt asteen verran sivuun tavallisilta raiteiltaan kesäajan alettua. Hippiystävä oli ostanut itselleen Mac-läppärin ja tekee hienoja videoita. Etenee. Seuraa aikaansa. Muuttuu huomaamattani, mutta pysyy silti samana ihanana ystävänä. Baarissa pojat yllättäen kilpavarustelevat sunnuntai-iltana pöydänpuoliskojaan niin, ettei aikaa ja kitoja riitä kaiken juotavan kippaamiseen. Seuraavana päivänä rahtialukset vievät kannellaan hyvinrusketettuja ja vieri viereen järjestettyjä ihmisiä satamaan ja pieniä vihreitä ihmisiä johonkin toiseen satamaan. Kalliolla makaa rantakäärme, joka on lipevä vastine rantaleijonalle. Puhuu raskaana oleviin naisiin kohdistuvasta hoivaamisvietistään jumpaten samalla lantiotaan ylös ja alas.
Katsoin äsken vanhaa suosikkisarjaani, Irtiottoja. Aloitusjaksossa uranainen Emmi (30 v.) tulee raskaaksi ja tajuaa, ettei halua lasta, vaan New Yorkiin kahden vuoden työmatkalle. Kotiäitimäinen miesystävä Otto (32 v.) haluaa lasta yli kaiken. Roolit ovat ihan perinteiset: puhumaton menestyjä ja lapsirakas nalkuttaja, mutta epäperinteisissä sukupuolissa. Emmi ei uskalla romahduttaa Oton haavetta lapsesta kertomalla, että aikoo muuttaa ulkomaille kahdeksi vuodeksi. Otto ei kuuntele tai tajua Emmin vastahangan syytä, sitä, ettei Emmi halua lasta. Lopulta riidat päätyvät aina siihen, että Emmi käy Oton kimppuun.
Pari menee jakson lopussa katsomaan Oton veljen Velimatin (30 v.) ja hänen vaimonsa Hannan (36 v.) uutta vauvaa. Emmiä hirvittää pitkää päivää painavan taksikuski-miehen ja kotiäidin perhe-elämä rääkyvine vauvoineen. Hän kyselee silti Hannalta, voiko olla totta että lapsen synnyttyä kaikki menee kuin itsestään - mihin sitten tarvitaan niitä tuhansia äitiys- ja kasvatusoppaita? Vastoin lupaustaan Otto julkistaa Emmin raskauden, ja Emmi hermostuu innostuneista onnitteluista.
Samaistuin Emmiin niin, että niskavillat sojottivat. Muutunkohan koskaan? En ole koskaan ollut huumaantunut vauvoista tai lapsista. Onhan mulla kummityttö ja sisaruksilla lapsia myös, ja ovathan lapset ihan hauskoja, varsinkin oppimista on ihan kiva seurata. Mutta siihen se positiivinen mulla tunnetasolla jää. Kaikki muu tuntuu kamalan raskaalta ja vastenmieliseltä. En ollenkaan tajua, miten nämä ihmiset sietävät päivästä toiseen perhe-elämää, siitä huolimatta, että puolisot ovatkin mahtavia.
En samaistunut Emmiin yhtään. En todellakaan haluaisi lähteä ulkomaille töihin tai työskennellä organisaatiosuunnittelijana konsulttiyrityksessä. Hyppiä korkkareissa ja jakkupuvussa trimmattuna, trimmatussa modernissa toimistossa.
Onko kolmatta vaihtoehtoa? Miksen näe harmaata aluetta kaiken mustan ja valkoisen välillä? Odotan itseltäni (yhteiskunta odottaa multa) ratkaisuja. Kunniallista suoriutumista elämästä. En keksi, mitä haluaisin tehdä. Tai mitä vaan, kunhan mun ei ole pakko jäädä siihen, koska mikään ei ole sellaista kuin kuvittelen, enkä kykene toimimaan kuten multa edellytetään.
Hätkähdän joka päivä ikääni. Lukiossa kuvittelin, että tässä iässä olen jo löytänyt paikkani maailmassa. On työ ja muita pysyviä juttuja. Kuten vaikka paikka, jossa pysyn. Tai auto, harrastus, pitkäaikainen parisuhde, joku oma juttu.
Ehkä olenkin löytänyt paikkani maailmassa, en vaan koskaan tajunnut, että se voisi olla tämä, se oma juttuni. Tämä on ollut niin kauan kuin muistan. Olen yrittänyt paeta tätä, mutta tipahdan aina väistämättä takaisin olemiseeni, paikkaani, elämääni. Ikävä juttu on se, ettei tässä ole juuri mitään positiivista. Paitsi vapaa-aika, pitäisi vaan kehittää rahaa tuovia vapaa-ajanviettokeinoja.
Mulla on ikävä sitä tulevaisuutta, jota ei koskaan tullutkaan. Se oli kuvitelmatulevaisuus, joka olisi edellyttänyt mun muuttumista toiseksi ihmiseksi. Ehkä pikku hiljaa hyväksyn, etten muutu kokonaan eri persoonaksi koskaan. Tai totta puhuen en koskaan hyväksy. Jatkan vaikken ehkä haluaisi, mutta se on minun tapani elää, persoonani väistämätön ominaisuus.
Vastasin muuten 16:een 20 kysymyksestä kyllä.
Kommentit