En jaksa mitään. Toivotonta, en halua edes yrittää - yrittäminen tuntuu niin naurettavalta ja absurdilta ajatukselta. Mitä sillä muka saavuttaisin? Kyvyt ei vaan riitä, voimista puhumattakaan. Kun ei osaa, ei osaa.

Maaliskuun alussa mulla siis pitäisi olla asunto, ja siitä maksettuna takuuvuokra sekä kuukausivuokra. Tavarat on muutettava Turusta Kotkaan. Maaliskuun alusta mulla olisi oltava myös työpaikka - ensimmäisen palkan saisin tietenkin aikaisintaan maaliskuun lopulla.

Mulla ei ole asuntoa. Varaa ei käytännössä ole muuttaa edes kaupungin asuntoon, yksityistä en voi edes harkita.

Kaupungilla ei ole vapaita asuntoja.

Siskoni lupasi auttaa muutossa. Hänen autossaan on peräkoukku, jostain tarvitaan vain kuomullinen peräkärry vuokralle. Mulla ei ole varaa vuokrata peräkärryä ja ostaa bensaa Haminasta Turkuun ja takaisin jonnekin Kotkan seudulle.

Koska mulla ei ole asuntoa, tavarat on toimitettava jonnekin säilöön. Niitä on onneksi vain peräkärryllinen. Mutta mulla ei ole tiloja varastoida niitä, sen enempää kuin sitä asuntoakaan, johon ne sitten on taas siirrettävä, joskus hamassa tulevaisuudessa.

Olen aika kiintynyt esimerkiksi pesukoneeseen. Tarvitsen joskus varmaan myös sänkyä tyynyineen ja peittoineen. Kirjojani en millään raaskisi heittää pois, enkä peiliä ja lipastoa. Tai uutta tietokonetuoliani. Pikkusälä vie yllättävän paljon tilaa. On rakkaita esineitä, retkeilyvarusteita, talvi- ja kesävaatteita, kiikarit, kenkiä, vanhat hyvät kaiuttimet ja kunnostuskelpoinen vahvistin sekä vanha polkupyöräni. Niin, ja tietokone. Kaiken muun voisin melkein heittääkin pois, paitsi tietokoneen, retkeilyvarusteet ja muutamia kirjoja.

Helmikuun lopun jälkeen en saa mistään mitään rahaa. Tämä seuraava ja viimeinen tuloni on määrältään jotain parin sadan euron luokkaa. Se riittänee laskuihin ja ruokaan pariksi viikoksi.

En uskalla tehdä työtä. En uskalla olla työnantajan armoilla. Pelkään paniikinomaisesti tekeväni virheitä, joita käytännössä ei voi välttää, etenkään työsuhteen alussa. Alkaisin itkeä. Koeaika loppuisi lyhyeen. En uskalla hakea töitä, koska en kestäisi torjuvaa päätöstä. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten ihmiset selviävät hengissä työsuhteessa. Uskaltavat mennä töihin ja tarttua toimeen.

Opinnäytetyöstä Kotkan kaupunki ei maksa mitään. En pysty vastaamaan opinnäytetyön toimksiantajan sähköpostiin. Totta puhuakseni en uskalla aloittaa työn miettimistä, sillä aivoni eivät kykene prosessoimaan edes arkipäiväisiä asioita. En löydä sanoja enkä muista ottaa kaulaliinaa tai lapasia, kun lähden ulos. En muista, minne olin menossa, mitä olin tekemässä tai puhumassa. Raivostun, jos joku odottaa multa jotain, esimerkiksi kommunikointia. Olen koko ajan vittumainen kaikille. Olen mieluiten hiljaa, koska jos avaan suuni, ulos tulee vain jotain, josta ihmiset järkyttyvät ja loukkaantuvat.

Pitäisikö mun mennä juttelemaan jollekin? Pitäisi. Mutta Turun kaupungin osalta olen mahdollisuuteni käyttänyt - apu on määräaikaista. Pian en ole minkään kunnan asukas, enkä siten oikeutettu kunnan palveluihin. Ainoa vaihtoehto on mennä yksityiselle.

Mainitsinko jo, ettei mulla ole varaa?

VAikea ehkä uskoa, mutta tulevaisuus ei pelota mua. Seuraan mielenkiinnolla sivusta, kuinka sytytyslanka oman elämäni ruutitynnyriin lyhenee vääjäämättä. Tulee olemaan jännittävää, kun se saavuttaa määränpäänsä. Mitähän kaikkia yllätyksiä on luvassa? Kuinka alas vielä voi vajota? Kuinka kauan kestää, että olen menettänyt ihan kaiken, omaisuuteni, ihmissuhteeni, lämpimän paikan jossa nukkua? Vajaa vuosi sitten alkanut dominoefekti voi olla yllättävän pitkä.

Se on kyllä aika pitkälti hoidettavissa. Jos tosi tiukka paikka tulee, voin aina varastella, murtautua, päästä lopulta valtionhotelliin. En tietenkään haluaisi aiheuttaa murhetta, joka rikoksen uhreja aina kohtaa. En halua satuttaa ketään, sillä tämä on oma ongelmani, joka mun on itse hoidettava. Mutta maailma on kova paikka, vaihtoehdot ovat vähissä. Ehkä kesä ehtii tulla, ennen kuin menetän lämpimän nukkumapaikan. Silloin voin nukkua ulkona.

Kuuntelen säälinsekaisesti huvittuneena, kuinka ihmiset sanovat, että kyllähän tässä täytyy löytyä joku ratkaisu, kyllä asiat järjestyy. Niin minustakin! Kerroin juuri ylempänä, miten. Ihmisten käsitys asioiden järjestymisestä tuntuu vaan olevan ihan toisenlainen kuin mulla. Elävät jossain illuusiomaailmassa. Onhan se vähän katkeroittavaa kuunnella, kun ihmisten maailma on niin turvallinen ja hyvä. Siksen viitsi juuri keskustella mistään kenenkään kanssa.