Olen pitänyt itseäni hirveän itsekkäänä märehtijänä niin kauan kuin muistan. Kai tämä on sitä kuuluisaa lasisen lapsuuden eläneen järjetöntä syyllisyyttä. Pahoitan mieleni nykyään koko ajan muidenkin puolesta. Ehkä se on oikeaa empatiaa, tai ehkä se on vain maailman pahuuden pelkoa. Pelkoa siitä, että maailma on oikeasti julma ja paha, ja julmuus uhkaa muakin jatkuvasti. Etteivät toiveet hyvyydestä kanna.

Eilen juttelin uudehkon messenger-tuttavuuteni kanssa hoitoalasta. Hän oli aikoinaan opiskellut lähihoitajaksi, mutta nähnyt nopeasti olevansa jotenkin kykenemätön alan töihin. Etenkin vanhainkotien vuodeosastoilla tapahtuu kuulemma (ja ihan taatusti) täysin sadistisia asioita. Humaanius on kaukana monen jo aikanaan loppuunpalaneen, työssään kauan olleen hoitajan suhteen. Tuttuni kertoi työharjoittelussa jossain vanhainkodissa olleesta koulukaveristaan. Hänen ohjaajanaan toiminut vanhempi sairaanhoitaja oli siellä nostanut avuttoman vanhuksen hiuksista ylös ja sanonut: "Näitkö mitä minä tein sille?"

Olin aivan järkyttynyt. On uskomatonta, että tuollaista tapahtuu, ja vielä uskomattomampaa, että sellaista tyynesti esitetään opiskelijalle! Mitähän muuta noissa hoitokodeissa tapahtuu? Sellaista, mistä kukaan ulkopuolinen ei tiedä, tai mihin kukaan henkilökunnasta uskalla puuttua? Nämä asiat saavat mut aivan raivoihini. Luultavasti opiskelijatyttö ei osannut tai uskaltanut puuttua asiaan, tehdä ilmoitusta julmuudesta.

En tiedä, millaista elämä oli "ennen vanhaan". Käsittääkseni kuitenkin hädänalaisia ihmisiä autettiin, vähästä annettiin ja lainattiin. Kiitollisuutta osoitettiin ja apu muistettiin. Auttajina eivät olleet useinkaan mitkään viranomaistahot, vaan naapurit ja ihan ketkä vain, jotka siinä tilanteessa pystyivät. Niin on oikein. Voi olla, että menneisyys oli ihan yhtä julma kuin nykyisyyskin, mutta veikkaan että muutos pahempaan on tässä asiassa oikeasti tapahtunut. Tässä maailmassa kaikki on kilpailua. Jos ei pärjää, oma moka. Silloin joutaakin pois kuluttamasta toisten hyvinvointia. Ja silti ihminen pitää itseään muita eläimiä parempana. Älykkyys ja tuotantotehoko ovat ihmisten koko hyvinvoinnin avaimia?

Mielestäni perustavanlaatuisin ongelma on se, ettei nykysessä hyvinvointiyhteiskunnassa nähdä enää yksilön vastuuta, on vain oikeus ja vapaus. Oikeus saada sitä ja tätä, muttei mitään velvollisuuksia, etenkään sellaisten asioiden suhteen, jotka ovat ikäviä ja rumia. Mitään ikävää, ei-niin-citylifeä tai glamourista poikkeavaa ei kerta kaikkiaan haluta ymmärtää. Sanotaan vaan, että se on sellaista, tai voi kauheeta.

Kärjistäen, kukaan ei silti halua puuttua mihinkään. "Ei se kuulu mulle." Se on aina jonkun muun ongelma. "En minä kuitenkaan voi mitään tehdä." Kuka sitten voi? Ei kai kukaan odotakaan, että juuri minä koko maailman pelastaisin? Se pieni apu yllättävän hädän hetkellä auttaisi. Antamalla oman osansa parhaansa mukaan. Jossain vaiheessa pitääkin osata sanoa ei, mutta ei vielä silloin, kun näkee törkeää julmuutta tai hätää. Siihen pitää puuttua, se kuuluu kaikille, ohikulkijoille, juuri minulle tai sinulle!

Sinänsä se on ymmärrettävää, ihmiset yrittävät säästää itseään rankoilta kokemuksilta. Samalla he kuitenkin toteuttavat sitä mainitsemaani vastuuttomuutta. Sen mukaan yhteiskunnan koneisto ja byrokratia on vastuussa kaikesta kurjasta. Se vaan ei näe yksilöllisyyttä, pieniä tärkeitä asioita, vaan luokittelee ihmisen tilanteen omien määräystensä mukaan. Se toimii hitaasti ja varsin määräaikaisesti, ei silloin kun on suurin (tai määritelmän ulkopuolella oleva) hätä. Ja yllättävä hätä taatusti jonakin päivänä kohtaa itse kunkin. Toivottavasti heillä on silloin ymmärtävien läheisten jaksava turvaverkko ympärillään, heti saatavilla. Kaikilla EI ole, ja silloin on ihminen todella avuton, pieni ja hylätty.

Tämä oli aika kärjistettyä puhetta. Tietenkin on vielä olemassa vastuullisia ja rohkeita ihmisiä. Useamman pitäisi silti todella tajuta tämä asia. Onneksi mulla on pieni, mutta pysyvä turvaverkko, kiitos teille kaikille siitä!

Eräs yksilön yritys arjen pienen hyvyyden eteen. Ei muuta koko maailmaa, mutta tekee siitä hetkeksi jollekin vähän kauniimman paikan elää.