Suurin osa vuodatusteni lukijoista on edes suunnilleen selvillä, miksi mua vituttaa. Kaikille tämä ei kuitenkaan ole selvää. Kerronpa siis.

Elämäni kaatui kuin dominopalikoista tehty jono kesän mittaan. Viimeinenkin hyvä ystäväni muutti Turusta pois. Loput ystävät ovat jotenkin kaikonneet. Olihan mulla edelleen Jarin kaverit, mutta minusta tuli siis entistä enemmän riippuvainen muutenkin etääntyvästä poikaystävästäni.

Jari oli alkanut etääntyä joskus vapun jälkeen. Miksi juuri silloin? En keksi muutakaan selitystä kuin sen, että silloin mulla oli vaikea olla, hajoilin ja olin epätoivoinen. Koulu stressasi, ei opinnäytetyöstä tietoakaan, vaikka olin jo ylimääräisen opintovuoden puolivälissä. Virallisesti mun olisi pitänyt valmistua keväällä 2005. Jatkoaikaa olin saanut vuoden lisää, eli tämän vuoden loppuun (olin yhden lukukauden poissaolevana koulusta masennuksen takia, joten sitä ei lasketa opiskeluaikaani).

Kuten kerroinkin aiemmissa merkinnöissä, vietin juhannuksen isän puolen sukulaisten kanssa. Se oli vaikeaa. Mun sukuni on jotenkin aivan vinksahtanut, mutta mielestään ehdottomasti aina oikeassa. Kuten vaikka siinä, että lasten pitää pystyä nukkumaan sisällä, vaikka kaikki ördäävät pihalla kamalassa ääliökännissä, poppivehkeet täysillä, kello neljä aamulla. Tällaiset ihmiset ovat mielestään silti hyviä, koska he kuitenkin joskus vievät lapsiaan esim. huvipuistoon. Ei sekään haittaa, että lapset heräävät ja tulevat väsyneinä katsomaan, mitä ihmettä isi huutaa ja melskaa. Itse tein emämokan tarjoamalla kasiluokalle menevälle veljentytölleni pari pulloa olutta kaikkien silmien edessä (piilossa tarjoaminen on vielä enemmän väärin, sitä silloin ajattelin). Tuon ikäiset penskat juovat kyllä joka tapauksessa. Se oli kuitenkin se suurin virhe. OK, ei saisi tarjota, kun on aikuinen ja vastuullinen, ja se on laitonta. Pahiten taisin talloa veljeni varpaille tekemällä tällaisen päätöksen. Häntä ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän se, että oma tytär on mukana katsomassa sitä lärväämistä. Seuraavana päivänä seurasi itkua ja huutoa, eikä jotenkin tuntunut menevän jakeluun, että semmoisen touhun seuraaminen on oikeasti paha juttu lapselle (nimim. kokemusta on). Tosi vitun turvallista, ei pelota yhtään, ei...

Töissä Hesburgerilla oli hommat ihan ok. Tykkäsin olla siellä. Jotkut työntekijät antoivat itselleen tietenkin suurempaa valtaa muihin nähden, ihan ilman perusteita. Mutta se on sellaista. Pelottavaksi homma meni siinä vaiheessa, kun tein kaikessa kiireessä kalliihkon (yli 200 €) inhimillisen virheen: hain tavaraa varastopakkasesta ja jotenkin idioottimaisuuttani onnistuin unohtamaan pakastimen oven auki. Eipä kukaan vuoropäälliköistä käynyt tiloja tsekkaamassa sulkemisajan jälkeen, joten pakastin suli, ja asia selvisi vasta seuraavana aamuna kaikille.

Seuraavana päivänä hyppelehdin iloisena töihin. Kohtasin erittäin vihaisenhalveksuvia katseita. Pomoni ilmoitti, että nyt tuli kallis paukku firmalle, ja mulle kirjallinen varoitus. Varoitukset voivat toistuessaan johtaa irtisanomiseen. Sillä ei juuri ollut merkitystä, että säikähdin kamalasti ja olin erittäin pahoillani. Saati sillä, että kyseessä oli ilmiselvä inhimillinen erehdys. Olin sen verran kauhuissani, että itkin melkein koko työpäivän ja koko illan sen jälkeen. Olen sellainen, pelkään turvallisten juttujen (kuten vakityö) menettämistä, mulla niitä on niin vähän.

Seuraavana päivänä olin aivan turpiinsaaneen näköinen ja rikki edelleen. Yritin saada jonkun tekemään työvuoroani, mutten onnistunut. En voinut mennä töihin. Soitin työterveyteen ja varasin ajan. Pomoni kuitenkin kielsi minua menemästä! Syynä oli se, etten voi tällaisen asian takia hakea sairaslomaa. Voi jumalauta. Menin sitten töihin parkumaan lisää. Myöhemmin hain sairaslomaa ja kerroin lääkärille kaiken Hesen toimintatavoista. Eipä lääkäri niille mitään voi. Lopulta katsoin parhaaksi irtisanoutua, kun aloin pelätä niin kovin virheiden tekemistä. Vahingot ovat siinä firmassa täysin kiellettyjä. Viimeisen työpäivän itkin, romahdin välillä, mutta silti oli burgeria väännettävä. Ihme että sain olla paistossa, eikä pakotettu kassalle. Onneksi sain lopulta selvitettyä ongelmat pomon kanssa. Hyvä tyyppi se on, itse vaan myös isompien pomojen ikeen alla.

Tähän syssyyn sitten Jari ilmoitti, ettei halua enää seurustella. Se oli viimeinen niitti. Ketään en ole koskaan niin kovaa rakastanut, mutta en vain riittänyt hänelle. Olisin juuri saanut koulunkin hanskailtua loppuun. Mulle jopa tarjottiin kestävän kehityksen ko:n historiassa suunnilleen parasta opinnäytetyön aihetta. Mutta en kyennyt mihinkään. En kyllä kykene vieläkään. Sairaslomalla ollut syyskuun puolivälistä asti.

Miksi viitsiä yrittää, kun aina kaikki tuhoutuu? Olen kateellinen ihmisille, joilla on iso perhe, kotikoti, vanhoja ystäviä lähellä, toivoa. Ihmisille, jotka eivät pelkää jatkuvasti. Ihmisille, jotka eivät ole kokeneet tällaista tuskaa, joudu olemaan yksin, tule aina hylätyksi ja vältellyksi. On sama, kuinka kovaa yritän. Aina sama juttu. Mikään ei riitä.

Paskana oleminen on perustila, ainoa pysyvä asia elämässäni. Luulisin, että masennus on diagnosoitu sairaudeksi siitä syystä, että ns. masentunut ihminen ei tee kuten käsketään, tuota kansantaloudelle lisäarvoa, toimi muiden mieliksi jatkuvasti. On hankala. Se pitää korjata ja parantaa. Itse näen asian nyt niin, että useimmat ihmiset vouhottavat kaiken älyttömän perässä. Koulun, työn, uran, rahan, asuntojen ja autojen, ties minkä turhan. Kaiken menettää kuitenkin. Ei turvallisuuden perässä kannata juosta. Ei sitä ole.