Olen juuri sellainen kun olen, eikä se riitä. Mikään minussa ei ikinä riitä. Tykkään vääristä asioista ja vääristä ihmisistä. Tavoitteeni ovat väärät. Stressaan liikaa, en elä riittävästi tässä hetkessä. Okei. Yritin tehdä jutut kuten muut neuvovat. Siitä piti tulla onnelliseksi. Niin annettiin ymmärtää.

Vitut siitä onnelliseksi tullut. Hirveitä menetyksiä vaan joutunut kokemaan. "No ei ne niin hirveitä ole, kyllä se siitä!" ON NE, mulle. Minä olen sellainen, että koen ne hirveinä. Onko mussa siis joku vika? Ei ole! Minä itsenäni en vaan sovi tähän kulttuuriin. Mutta koska ihmisillä ja yhteiskunnalla on hyvin vähän mulle annettavaa, tai ainakin mun pitäisi hävetä halujani, en todellakaan aio enää tehdä muille sitä palvelusta, että yritän olla tietynlainen. En saanut vastinetta niillä keinoilla. Suuret oli lupaukset, mutta missä on vastuu? Mulla tietenkin, mitäs uskoin muita!

Olen ääripääihminen, sitä musta on huolella yritetty kitkeä. Samoin kuin sitä, että olen helvetin tunteellinen ja riippuvainen muista ihmisistä. Priorisoin turvallisuudentunteen, jonka saan pysyvistä ihmissuhteista ja rakkaudesta, yhdessäolosta, yhteisistä kokemuksista. Se on osa persoonaani. Pitäisikö sitä pyytää anteeksi? Sietäisikö hävetä?

Voisin miäkin alkaa ohjeistaa muita. Onnen avaimet eivät ole ura-avaimia, kuten Arno Kotro asian ilmaisi. Lopettakaa se työn ja koulutuksen priorisointi, se on hölmöä. Ei se voi olla tärkeää elämässä. Eikä se, että harrastaa vitusti kaikkea erikoista, kulttuuria ja liikuntaa. Analysoikaa enemmän itseänne ja elämäänne, maailman menoa, moraalia, arvoja, merkityksiä. Auttakaa muita ihmisiä, tuntemattomiakin. Pitäkää hauskaa, koska huomenna voitte kuolla. Rakastakaa täysillä, koska huomenna rakkaanne voi kuolla. Älkää ostelko asuntoja, sillä niistä voi joutua luopumaan henkilökohtaisen talouskriisin takia (esim. vakava sairaus). Omasta kodista luopuminen on aika hirveää! Mutta en neuvo, koska mun puolesta jokainen saa tehdä valintansa. Ja tällaisten neuvojen antaminen olisikin väärin?

Suurin ristiriita kaikissa neuvoissa on se, kun sanotaan, että tee sitä, mikä sua kiinnostaa. Samaan aikaan kuitenkin paheksutaan, jos kiinnostus kohdistuu kotiin, nettiin, hauskanpitoon ystävien kanssa, rakastamiseen, tai pysyvään, mutta yleisesti arvottomana pidettyyn työhön, jossa on hyvä olla ja jota on mukavaa tehdä. Pitäisi olla kiinnostunut opiskelusta, kunnianhimoisesta urakehityksestä, yhdistystoiminnasta, omaisuuden kartuttamisesta, säästämisestä, kuntosalilla käymisestä, itsellisen naisen elämästä, lapsista. On mulla sentään muutama oikeanlainen kiinnostuksen kohde: musiikki, matkailu ja luonto. Paitsi musiikkikiinnostuksessanikin on hirveä virhe: en tykkää käydä keikoilla, saati festareilla, enkä tykkää raskaasta rokista. Ei se ole oikein, se on epäilyttävää?

Muutama fakta: opiskeltuani lähes 5,5 vuotta ammattiin, on tullut erittäin selväksi, ettei mun tutkinnolla tee yhtikäs mitään. Siivoamaan/Heselle/kaupan kassalle pääsee ilmankin. Muuhun sillä ei pääsekään. Valitsin väärän alan. Jäljellä ei ole tukikuukausia opiskella korkea-asteen koulutuksessa. Lisää saisin, jos tekisin koulun loppuun. Olen kyllä löytänyt alan, joka olisi mielekäs. Se on ihmisten auttaminen vaikeuksien keskellä. Sosiaalipuolen hommaa siis, mieluiten kriisiapua.

Muttamutta... Mulle on tehty erittäin selväksi, etten saa ikinä suuntautua sosiaali- tai terveysalalle, koska ihminen, jolla on itsellään ongelmia, ei voi auttaa muita, tai ainakin kuormittaa itsensä kuoliaaksi. Sanokaapa, sopiiko semmoiselle alalle sitten joku tunteeton insinöörinplanttu? Sekö toimii? Ja toisaalta: onnistun taatusti kuormittamaan itseni rikki millä vain alalla, jos siihen liittyy helvetinmoinen taloudellisen tuloksen tekeminen. Ei sekään ongelmaiselle minulleni sovi. Clue tässä jutussa onkin se, että tekee jotain mielekästä, muttei liikaa.

Urapuolella tuo on ainoa mielekäs juttu, mitä keksin, eikä mun ole sitäkään pakko työkseni tehdä! Vapaaehtoisenakin voi tuota toteuttaa. Heräsin tähän auttamishaluuni silloin, kun sen mummelin koira jäi auton alle silmieni edessä. Aikoihin en ole nähnyt niin suurta hätää kenelläkään. Ei nyky-yhteiskunnassa kukaan oikein halua auttaa ketään. Aina löytyy joku viranomainen, johon voi ottaa yhteyttä. Heikoilla olevista ihmisistä halutaan päästä eroon. Ei sellaista haluta nähdä. Maailma on nykyään sellainen, että kaikki optimista poikkeava on diagnosoitu sairaudeksi tai muuten jonkun muun ongelma. Vaikeista asioista halutaan vaan päästä eroon siististi ja kaikessa hiljaisuudessa. Asiat ja ihmiset kelpaavat vain niin kauan, kun ovat riittävän viihdyttäviä.

Se on nyt ohi. Gone, kaputt, zero, zip, nada, nothing. En anna itsestäni mitään. En ole enää miellyttävä. Sanon suoraan. Kestetään se tai ei. On mullakin oikeus olla oikeassa, omasta mielestäni. Kyllä multakin odotetaan kykyä arvioida, mikä on mulle hyväksi ja mihin tai keneen uskoa. Nyt annan sen saman vastuun muillekin. Ehkä eivät kestä. En miäkään kestänyt. Lopulta se on aina siitä kiinni, kuinka sitkeän vakuuttava on.