torstai, 13. syyskuu 2012

Takaisin.

Moi taas. Viime bloggauksen jälkeen on ollut hyvää ja huonoakin. Hyvinä hetkinä jaksan tehdä muutakin kuin valittaa.

Olen blokannut tähänastiset bloggauspurkaukseni, mutta tunnustan: täällä tosiaan ollaan, bloggaamassa masennuspäissään. Tässä tulee:

Olen enimmäkseen jatkuvasti kateellinen onnellisille ihmisille. Kaikkein kateellisin olen niille, jotka ovat innoissaan asioista. Haluaisin itsekin olla. Voi kuinka haluaisinkaan! Innostua, tavoitella, tehdä työtä unelmien eteen. Mutta siitä lisää muutaman kappaleen päässä.

Toiseksi kateellisin olen niille, jotka saavat aikaiseksi.

Toisaalta vastustan aikaansaamista, koska a pig in a cage on antibiotics (alla lyriikat), ja kannatan nukkumista sekä ilahduttavien omituisuuksien havainnointia. (Versus ”heräsin aikaisin, leivoin pullaa, pesin 6 koneellista pyykkiä, vein lapset kouluun, kävin bodypumpissa ja puunasin 200 m2 kotimme”. Sitaateissa siis ”suoritin kaiken ja ajattelen positiivisesti koska naistenlehdissä syyllistettiin uhriajattelusta” -ilmiö, näettehän varmasti etten syyllistynyt siihen...) Takaisin asiaan:

Kateus ilmenee yhdessä katkeruuden kanssa.

Katkeruus ja kateus ilmenevät yhdessä itsevihan kanssa.

Esimerkki: en ole mielestäni oikeutettu vaikkapa lukemaan uusia, hurmaavia sisustus- ja käsityökirjojani, koska vetkutan työ- ja koulutusjuttujen edistämistä, ja olen muutenkin epäonnistunut, rasittava ihminen. Tai ulkonäköön panostamiseen. Ei sulla Tru mitään oikeuksia ole, kun olet velvollisuutesikin niin laiminlyönyt. Ja muutenkin niin negatiivinen ihminen.

Seurauksena kiellän itseäni unelmoimasta, jotten pettyisi aikaansaamattomuuttani, ja koska en kuitenkaan ansaitse mitään uudenlaista hyvää.

Jos joku muu esittäisi mulle vastaavia tuntemuksia, olisin sitä mieltä, ettei ole hyväksi ajatella noin, eikä kukaan sitä ansaitse oikeasti. Silti oma olo väittää, että kyllä vain, paskapää, niele se.

Toisaalta tuomitsen ihmisiä ikään kuin automaattisesti hyvin herkästi, ellen hetkeksi pysähdy ja tartu objektiivisuuteen ja reiluuteen, kuten luonnostaan pyrin tekemään, ellei kiukku ja tunnekuohu tule väliin.

Sitä paitsi: mikä masennus tässä voi vaivata, on oma kaunis koti, ihana mies, rakas kissaeläin, vakituinen työpaikka. Miljardeilla ihmisillä on niin kovin huonommin asiat. Masennus on vain saamatonta itsesääliä!

Miksi sitten julkaisen taas?

 

sunnuntai, 14. marraskuu 2010

Optimismin opetuksia intensiivikon elämässä

Blogini olemassaolo on kuulemma selvinnyt eräälle arjen salapoliisille. Lukeminen voi olla myös hieman epämiellyttävä kokemus. (Olenpahan nyt varoittanut.) Tämä on kuitenkin paskan olon vuodatusblogi.
 
Tapailin pari viikkoa ihmistä, johon tutustuin yhteisen työhistorian kautta. Semmoinen ns. ihan kiva. Treffit? No mikä jottei, vaihtelu virkistää. Etenkin hauska leffa, kuohuviini, hyvä ruoka ja mukava hengailu.
 
Jotta asiat eivät olisi yksinkertaisia tai tapahtuisi nätisti peräkkäin, hyvien ystävieni kautta tuttu ja vähän helv… perin kiinnostava ihminen avasi pian tämän jälkeen sanaisen arkkunsa, viimeinkin. Se tunnepuolen arkku pysyy yleensä visusti kiinni. Ajoitus mitä parhain, pääasia kuitenkin että arkku aukesi. Sitä olin toivonut jo pitkään.
 
Palataan takaisin työhistoriahenkilöön.
 
Asiat alkoivat edetä liian vauhdikkaasti, etenkin kun yhteisen työhistorian muut työhistorialliset henkilöt saivat kuulla asiasta. Kuittailun laatu oli jokseenkin kohtuullista, jos huomioi kyseisten kuittailijoiden yleisen rivosuisuuden tason. (Ei hyvä, ei yhtään!)
 
Siitähän meni herne jos toinenkin nenään. Tartte selittää heti yksityisasioita omine lupineen ympäriinsä, kun ei voi tietää mihin koko juttu johtaa. Etenkin, kun totuus muuttui matkalla kovin pahantahtoiseksi ja hävyttömäksi valheeksi, enkä voinut tietää mistä syystä, tai kuka valheen aloitti. Toinen osapuoli järkyttyi vihaisuudestani yllättävän paljon, mutta kyllä ne asiat siitä sitten selvisivät. Kunnes.
 
Alusta alkaen treffailun kiinnostuneempi osapuoli en ollut minä. Se oli se toinen. Tämä kiinnostuneempi osapuoli ilmoitti mulle tekstiviestitse eilen keskellä yötä, ettei halua enää jatkaa kuin kaverina. Jotain tapahtui vajaassa viikossa. Vika ei ole minussa. Mikä klisee, ja mitä ihmettä? Juurihan olin miettinyt, miten kertoa loukkaamatta, ettei mulla taida fiilikset ihan riittää, tai ainakin pitää antaa tosi paljon aikaa.
 
Äkkiseltään päätellen tilanne oli siis win-win, joten miksi musta tuntuu niin kauhealta? Nöyryytetyltä. Petetyltä. Eritoten nolatulta. Itsetunto ainakin kapsahti sieltä kuusesta jonnekin katajan kovaan ja satuttavaan juurakkoon. Huomenna töissä sitä varmaan avuliaasti kaivetaan syvälle juurakon alle. Tänään se on jo aloitettu Facebookissa, kun toinen onkin yhtäkkiä suhteessa ja toinen ei. 
 
Tyhmyyden määritelmä meni kai niin, että tyhmä on se, joka toistaa samoja virheitä yhä uudelleen. Ei auta, rankkua ja ruotuun palauttamista luvassa ja paljon. Osa rankusta tulikin elämän muiden, tärkeiden, uusien osa-alueiden mokaamisena. Hyvä hyvä! Sillä lailla!
 
Olisi varmaan helpompaa ohittaa koko homma olankohautuksella, jos en olisi niin nollasta sataan ja takaisin nanosekunnissa –tyyppinen luonne. Yli-intensiivisesti kaikki asiat kokevana persoonana ei. Synnynnäisiä ovat nämä luonteenpiirteet, näillä mennään.
 
 

Lyriikat ylläolevaan biisiin.
 
------ ¤¤¤ ------ ------ ¤¤¤ ------ ------ ¤¤¤ ------ ------ ¤¤¤ ------
 
Edit 15.11.2010:

Touhu saavutti suorastaan koomiset mitat myöhemmin eilen illalla. Tyyppi kirjaili pyynnöstäni jotain (helvetin epämääräistä) selvitystä kaikkien nähtäville. Kommentoin asiaa hyvässä ja kannustavassa hengessä, vaan sepä ei käynyt.
 
Äijä poisti kommenttini ja sen jälkeen vielä kehtasi vetää melonin nenään, koska en arvostanut poistamista. (Selvitys ja sen kommentointihan olivat juuri ne keinot, joilla yritin katkoa huhuilta pahimmat siivet.) Kyseinen jättiläismeloni nenässään ilmoitti teatraalisesti, ettei halua olla enää missään tekemisissä, ja poisti mut siltä istumalta lärvikirjakavereistaan.

Hupaisinta asiassa lienee se, että juuri muutamaa päivää aikaisemmin tämä neropatti itse oli ihmetellyt, miten typerästi ex-tyttiksensä oli irtisanonut kaverisuhteen heidän välillään, koska oli suuttunut minusta - huolimatta siitä, että vietti itse railakasta sinkkukinkun elämää. Käsittämättömän lapsellista. No. Onnea heille, palasivat yhteen ja sopivat varmasti hyvin toisilleen. Kiva kun sain olla tällainen kieroutuneiden menetelmien Amor.

Nauran sitten, kun epäoikeudenmukaisesta kohtelusta johtuva vitutus menee ohi. Ihan pian siis :)

sunnuntai, 28. maaliskuu 2010

Nolife

Hei vaan, blogi, pitkästä aikaa. Mitään sanottavaa ei ole vieläkään, paitsi ehkä se, että mulla ei ns. ole elämää. Näin totesi työkaverini artikuloimalla toistuvasti ”Hanki elämä”. 

Totta on, että pitäisi kai hankkia jotain sisältöä tähän kaikkeen. Olen tehnyt niin paljon töitä kuin mahdollista, koska vapaa-aikana joko porsastelen oluen kanssa koko jäljelle jäävän palkkani, tai makaan kotona flegmaattisena ja ahdistuneena. 

Nyt ei vaan enää jaksa töitäkään. Alan palaa loppuun. Jatkuva kiire, pitkät päivät, ei oikeastaan mitään taukoja. Pihi ja opportunistinen pomo tiristää viimeisetkin mehut työntekijöistään. Palkka ei riitä velkoihin, ellen paina niitä pitkiä ja runsaita päiviä.

Vapaat ihan oikeasti vietän sisällä netin, TV:n ja unen välimailla. Käyn ulkona sen verran, että vien roskat tupakkaa poltellessa. Kaupassa yritän käydä työpäivän yhteydessä, erikseen ei jaksa eväänsä letkauttaa. Ei huvita edes vastata kavereiden puheluihin, saati tavata ketään.

Mulla ei ole intoa, energiaa, rahaa eikä aikaa tehdä mitään (paitsi tiskata ja nukkua ja katsoa telkkaria), saati opetella mitään uutta. Kaikki on mulle ihan sama, tai saavuttamatonta. Pitäis varmaan tehdä jotain, mutta ei vaan kiinnosta. Erakoidun, kun minussa ei ole mitään yhteistä kenenkään kanssa. (Voi luoja, etenkään tällaisten ihmisten kanssa en haluaisi viettää hetkeäkään!)

Kolmikymppisen elämä on näännyttävän tylsää, kun on liian vanha ja ulkonäkörajoitteinen (statusrajoituksesta puhumattakaan) säpinään, eikä millään tunnu olevan mitään väliä. Lapsia ei ikinä! Kissassa ja äidissäkin on liikaa vastuuta.

Mitenhän keski-iässä? Tuskin nuo olemisen osa-alueet ainakaan paremmiksi muuttuvat. Jee, odotan todella eläkeikää, jolloin mun ikäluokalle ei ole käytännössä eläkettäkään luvassa.

perjantai, 7. elokuu 2009

Raha, tuo arojen villi hyönteinen

Olen kohta kolmekymmentä, ja vasta ihan vähän aikaa sitten olen alkanut tajuta, miten rahaa ansaitaan ja kerrytetään. Enimmäkseen siis en ole oppinut toteuttamaan, mutta olen seurannut samanikäisiä kavereitani. Enää verrokkina eivät toimi äidit, rikkaat sedät ja aikuiset sisarukset, jotka ovat siis kaikkia Aikuisia ja siten automaattisesti kykeneviä.

En yhdistä ansiotuloa itseeni. Se on jotenkin ilmaista rahaa. Vain anelemalla ja hakemuksin saatu raha on ansaittua. (Kiitos 90-luvun lama, perheen työttömyys ja monessa merkityksessä tuhlattu opiskeluaika! Tai ehkä se olen vain minä. Silti fakta on, ettei opiskelu kannata ainakaan taloudellisesti, paitsi ehkä amiksessa, ehkä.)

Luin tovi sitten Anu Silfverbergin kolumnia Tappiollinen suhde Hesarin sivuilta. A.S. kertoo kehityksestään palkansaajana: "Ensimmäisissä palkkatöissä oli hämmentävää huomata, että joku saattoi tehdä kaksi kertaa enemmän tai vähemmän, huonommin tai paremmin kuin kollegansa, ja saada silti samaa palkkaa. Ja vuosien kuluessa alkoi myös tuntua, että palkka on korvaus läsnäolosta työpaikalla, työn palkkio jotain ihan muuta."

Eihän tuo ole työtä, olla vain paikalla työpaikalla! Minun työssäni rahaa tulee siitä, että teen mitä käsketään määrättynä aikana, paljon ja nopeasti. Sellainen on niin lähellä oikeaa työtä kuin voin työksi käsittää.

Kaikkein käsittämättömintä bullshittia on yrittämisellä ansaittu raha. Sehän on vähän kuin tunkisi pelikoneeseen euroja ja sattuisi saamaan isomman potin. Sellaisilla rahoilla kuuluu tarjota kierros baarissa kavereille.

Säästäminen nyt eritoten ei kannata (ainakaan minun logiikallani). Jos on varoja, ja kun (ei jos!) jää työttömäksi, ei saa sitä "oikeaa" ansaintaa eli anomushakemuskerjuurahaa valtiolta ja kunnalta. Kannattaa muuttaa kaikki vähän pirun äkkiä materiaksi ja viihteeksi. Sijoittaa itseen, poliittisesti kivemmalla tavalla sanottuna.

Kolumnin ydin tiivistyy jutun lopussa (kuten Silfverbergin kolumneissa aina hiton hienosti): "Yritin vakuuttaa miespuolista ystävääni omistusasunnon hyödyistä, kunnes tajusin, ettei kyse ollut taloudellisesta valinnasta. Omistaminen oli tunteen tasolla jotain, mitä hän ei osannut yhdistää itseensä. Annoin hänen olla."

tiistai, 28. heinäkuu 2009

Kohtuuttomuudesta

Vihaan itseäni.

Kaikki oli niin tasapainoisen rauhallista, ja sitten sotkin hommat taas. Miksi?

Nyt makaan kuten petasin. Voisinpa rankaista itseäni jotenkin, poistaa häpeän ja itseinhon.

 

  • Kävijälaskuri

    eXTReMe Tracker