Olen kohta kolmekymmentä, ja vasta ihan vähän aikaa sitten olen alkanut tajuta, miten rahaa ansaitaan ja kerrytetään. Enimmäkseen siis en ole oppinut toteuttamaan, mutta olen seurannut samanikäisiä kavereitani. Enää verrokkina eivät toimi äidit, rikkaat sedät ja aikuiset sisarukset, jotka ovat siis kaikkia Aikuisia ja siten automaattisesti kykeneviä.
En yhdistä ansiotuloa itseeni. Se on jotenkin ilmaista rahaa. Vain anelemalla ja hakemuksin saatu raha on ansaittua. (Kiitos 90-luvun lama, perheen työttömyys ja monessa merkityksessä tuhlattu opiskeluaika! Tai ehkä se olen vain minä. Silti fakta on, ettei opiskelu kannata ainakaan taloudellisesti, paitsi ehkä amiksessa, ehkä.)
Luin tovi sitten Anu Silfverbergin kolumnia Tappiollinen suhde Hesarin sivuilta. A.S. kertoo kehityksestään palkansaajana: "Ensimmäisissä palkkatöissä oli hämmentävää huomata, että joku saattoi tehdä kaksi kertaa enemmän tai vähemmän, huonommin tai paremmin kuin kollegansa, ja saada silti samaa palkkaa. Ja vuosien kuluessa alkoi myös tuntua, että palkka on korvaus läsnäolosta työpaikalla, työn palkkio jotain ihan muuta."
Eihän tuo ole työtä, olla vain paikalla työpaikalla! Minun työssäni rahaa tulee siitä, että teen mitä käsketään määrättynä aikana, paljon ja nopeasti. Sellainen on niin lähellä oikeaa työtä kuin voin työksi käsittää.
Kaikkein käsittämättömintä bullshittia on yrittämisellä ansaittu raha. Sehän on vähän kuin tunkisi pelikoneeseen euroja ja sattuisi saamaan isomman potin. Sellaisilla rahoilla kuuluu tarjota kierros baarissa kavereille.
Säästäminen nyt eritoten ei kannata (ainakaan minun logiikallani). Kun (ei jos!) on varoja, ja jää työttömäksi, ei saa sitä "oikeaa" ansaintaa eli anomushakemuskerjuurahaa valtiolta ja kunnalta. Kannattaa muuttaa kaikki vähän pirun äkkiä materiaksi ja viihteeksi. Sijoittaa itseen, poltiittisesti kivemmalla tavalla sanottuna.
Kolumnin ydin tiivistyy jutun lopussa (kuten Silfverbergin kolumneissa aina hiton hienosti): "Yritin vakuuttaa miespuolista ystävääni omistusasunnon hyödyistä, kunnes tajusin, ettei kyse ollut taloudellisesta valinnasta. Omistaminen oli tunteen tasolla jotain, mitä hän ei osannut yhdistää itseensä. Annoin hänen olla."
Mummi on kuollut, enpä sitten käynyt morjestamassa sairaalassa kertaakaan. 18. maaliskuuta oli suuri aikomus mennä, mutta aamulla kävi Facebookista nopeasti ilmi, ettei sinne enää kannata raahautua. No, se siitä sitten.
Olin viime kuussa töissä n. 230 tuntia. Tienestiä lävähti tilille vajaat 1750 euroa. Veroprosenttini oli väärin. Se oli liian alhainen: 12,5 %. Oikealla veroprossalla olisin tietenkin saanut paljon vähemmän. Rahat menivät näpsäkästi autokustannuksiin. Ostin auton, koska ilman sitä voisin paremminkin yöpyä töissä, kotona tuskin ehdin käydä edes torkkumassa bussilla matkustaessani. En jaksa tehdä niin paljon töitä, että saisin auton maksettua. 230 h/kk on minimi, se saattaisi juuri ja juuri riittää.
Päätin, etten puhu kenellekään, joka tienaa enemmän kuin kymmenen euroa tunnissa. Jäljelle ei jää oikein ketään, mutta elämä on valintoja täynnä. En vain enää jaksa. Olen liian katkera. Kaikki muka hyvät valintani ovat olleet vain suuria virheitä. Oma syyni, mitäs olin niin typerä enkä kuunnellut järkeäni.
Sairastuisinpa vakavasti. Ei ainakaan tarvitsisi etsiä paremmin palkattua työtä, jota tällä keskeneräisellä koulutuksella (?!?) ei ole edes tarjolla. Voisin keskittyä sietämään injektioneuloja ja sairaalaa. Mutta en voi sairastua, on liikaa vastuuta.
Vedänpä lisää viinaa, ja moralisoijat kuulkaahan: mitä vitun väliä?
Hymyilin tänään koko matkan bussissa palatessani kaupungilta Lausteelle. Turku on synkkä ja sateinen, ankea jouluvaloistaan huolimatta. Illan keikan liput oli loppuunmyyty, mutta mp3-soittimeni ei väsy toistamaan Kesäkavereita (oh joy).
Tanssin matkan pysäkiltä majapaikkani parvekkeen alle ja virnistelin - taatusti vähä-älyisen näköisenä - kiukkuiselle, vastaheränneelle asunnon haltijalle. Menin sisään ja halasin Supernukkuja II:n ruttanaksi, minkä jälkeen panin kahvin tippumaan ja ryhdyin tiskaamaan. PMMP suojeli minua nukkujan pahamaineisen kahvivieraan kuittailulta (oh joy).
Viimeöisiä minilettuja olisi vielä jäljellä, miljoonittain. Kärmät ovat muodostaneet itsestään kerroskakun terratorion nurkkatasanteelle. Oh joy!
Jopa on laiska, kepeämpi päivä, sellainen, kun ei viitsi edes viheltää. Jo pari iltaa vahingossa alla: Lostarin kantisjuhlat pääsivät venymään.
Meri auringossa väreilee, kiireettömät ohi kävelee, ja laiturin nokassa syntynyt kohua: on pari dokua veneessä luvatta.
Ja minä pyydän, olen pahan alku: tuokaa suuri pullo halvinta mitä vaan. Antony kieltäytyy, mut se on ainut, jonka täytyy aikaisin mennä tutimaan.
Monta kivaa kesäkaverii, koluttu miljoona terassii, ja kokeiltu hupina, montako fisua kannattaa kumota yhdessä illassa. Tulee pari hyvää ideaa: nyt jos aamuun asti dokataan, niin noin puoli seiskalta, kun aukee stadikka, me ollaan uimassa bokserit jalassa.
En muista teidän sukunimiä, voiko silloin sanoa "ystävä"? Sinä olet sellainen, ole siinä lähellä, ota mua kädestä, sinä ymmärrät minua.
On kuivin heinäkuu vuoden -55 jälkeen.
Kun uinnin jälkeen tulee kova nälkä, me päätämme mennä taksilla hotelliin, ja Hiltonissa väki paheksuu et noi on pelti kiinni. Höh. Otan pekonii.
Monta uutta kesäkaverii, tällaista on ehkä olla nuori: kerrankin unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna.
Ja vittu ikinä
en muista teidän sukunimiä, voiko silloin sanoa "ystävä"? Sinä olet sellainen, ole siinä lähellä, ota mua kädestä, sinä ymmärrät minua.
On kuivin heinäkuu vuoden -55 jälkeen.
Punaviini pilaa puseron, mennään kaupungille, ostan uuden paidan jostain. Älä päästä irti, pidä kii. Tällaista on ehkä olla nuori - ilman huolta.
Ota kädestä!
En muista teidän sukunimiä, voiko silloin sanoa "ystävä"? Sinä olet sellainen, ihan siinä lähellä, olen reppuselässä, sinä ymmärrät minua.
On kuivin heinäkuu vuoden -55 jälkeen, laulamme päivät halki. Muistanko kaiken myöhemmin?
![]](http://vuodatus.net/images/templates/red/top-right.png)
