Hei vaan, blogi, pitkästä aikaa. Mitään sanottavaa ei ole vieläkään, paitsi ehkä se, että mulla ei ns. ole elämää. Näin totesi työkaverini artikuloimalla toistuvasti ”Hanki elämä”. 

Totta on, että pitäisi kai hankkia jotain sisältöä tähän kaikkeen. Olen tehnyt niin paljon töitä kuin mahdollista, koska vapaa-aikana joko porsastelen oluen kanssa koko jäljelle jäävän palkkani, tai makaan kotona flegmaattisena ja ahdistuneena. 

Nyt ei vaan enää jaksa töitäkään. Alan palaa loppuun. Jatkuva kiire, pitkät päivät, ei oikeastaan mitään taukoja. Pihi ja opportunistinen pomo tiristää viimeisetkin mehut työntekijöistään. Palkka ei riitä velkoihin, ellen paina niitä pitkiä ja runsaita päiviä.

Vapaat ihan oikeasti vietän sisällä netin, TV:n ja unen välimailla. Käyn ulkona sen verran, että vien roskat tupakkaa poltellessa. Kaupassa yritän käydä työpäivän yhteydessä, erikseen ei jaksa eväänsä letkauttaa. Ei huvita edes vastata kavereiden puheluihin, saati tavata ketään.

Mulla ei ole intoa, energiaa, rahaa eikä aikaa tehdä mitään (paitsi tiskata ja nukkua ja katsoa telkkaria), saati opetella mitään uutta. Kaikki on mulle ihan sama, tai saavuttamatonta. Pitäis varmaan tehdä jotain, mutta ei vaan kiinnosta. Erakoidun, kun minussa ei ole mitään yhteistä kenenkään kanssa. (Voi luoja, etenkään tällaisten ihmisten kanssa en haluaisi viettää hetkeäkään!)

Kolmikymppisen elämä on näännyttävän tylsää, kun on liian vanha ja ulkonäkörajoitteinen (statusrajoituksesta puhumattakaan) säpinään, eikä millään tunnu olevan mitään väliä. Lapsia ei ikinä! Kissassa ja äidissäkin on liikaa vastuuta.

Mitenhän keski-iässä? Tuskin nuo olemisen osa-alueet ainakaan paremmiksi muuttuvat. Jee, odotan todella eläkeikää, jolloin mun ikäluokalle ei ole käytännössä eläkettäkään luvassa.

Olen kohta kolmekymmentä, ja vasta ihan vähän aikaa sitten olen alkanut tajuta, miten rahaa ansaitaan ja kerrytetään. Enimmäkseen siis en ole oppinut toteuttamaan, mutta olen seurannut samanikäisiä kavereitani. Enää verrokkina eivät toimi äidit, rikkaat sedät ja aikuiset sisarukset, jotka ovat siis kaikkia Aikuisia ja siten automaattisesti kykeneviä.

En yhdistä ansiotuloa itseeni. Se on jotenkin ilmaista rahaa. Vain anelemalla ja hakemuksin saatu raha on ansaittua. (Kiitos 90-luvun lama, perheen työttömyys ja monessa merkityksessä tuhlattu opiskeluaika! Tai ehkä se olen vain minä. Silti fakta on, ettei opiskelu kannata ainakaan taloudellisesti, paitsi ehkä amiksessa, ehkä.)

Luin tovi sitten Anu Silfverbergin kolumnia Tappiollinen suhde Hesarin sivuilta. A.S. kertoo kehityksestään palkansaajana: "Ensimmäisissä palkkatöissä oli hämmentävää huomata, että joku saattoi tehdä kaksi kertaa enemmän tai vähemmän, huonommin tai paremmin kuin kollegansa, ja saada silti samaa palkkaa. Ja vuosien kuluessa alkoi myös tuntua, että palkka on korvaus läsnäolosta työpaikalla, työn palkkio jotain ihan muuta."

Eihän tuo ole työtä, olla vain paikalla työpaikalla! Minun työssäni rahaa tulee siitä, että teen mitä käsketään määrättynä aikana, paljon ja nopeasti. Sellainen on niin lähellä oikeaa työtä kuin voin työksi käsittää.

Kaikkein käsittämättömintä bullshittia on yrittämisellä ansaittu raha. Sehän on vähän kuin tunkisi pelikoneeseen euroja ja sattuisi saamaan isomman potin. Sellaisilla rahoilla kuuluu tarjota kierros baarissa kavereille.

Säästäminen nyt eritoten ei kannata (ainakaan minun logiikallani). Jos on varoja, ja kun (ei jos!) jää työttömäksi, ei saa sitä "oikeaa" ansaintaa eli anomushakemuskerjuurahaa valtiolta ja kunnalta. Kannattaa muuttaa kaikki vähän pirun äkkiä materiaksi ja viihteeksi. Sijoittaa itseen, poliittisesti kivemmalla tavalla sanottuna.

Kolumnin ydin tiivistyy jutun lopussa (kuten Silfverbergin kolumneissa aina hiton hienosti): "Yritin vakuuttaa miespuolista ystävääni omistusasunnon hyödyistä, kunnes tajusin, ettei kyse ollut taloudellisesta valinnasta. Omistaminen oli tunteen tasolla jotain, mitä hän ei osannut yhdistää itseensä. Annoin hänen olla."

Vihaan itseäni.

Kaikki oli niin tasapainoisen rauhallista, ja sitten sotkin hommat taas. Miksi?

Nyt makaan kuten petasin. Voisinpa rankaista itseäni jotenkin, poistaa häpeän ja itseinhon.

Mummi on kuollut, enpä sitten käynyt morjestamassa sairaalassa kertaakaan. 18. maaliskuuta oli suuri aikomus mennä, mutta aamulla kävi Facebookista nopeasti ilmi, ettei sinne enää kannata raahautua. No, se siitä sitten.

Olin viime kuussa töissä n. 230 tuntia. Tienestiä lävähti tilille vajaat 1750 euroa. Veroprosenttini oli väärin. Se oli liian alhainen: 12,5 %. Oikealla veroprossalla olisin tietenkin saanut paljon vähemmän. Rahat menivät näpsäkästi autokustannuksiin. Ostin auton, koska ilman sitä voisin paremminkin yöpyä töissä, kotona tuskin ehdin käydä edes torkkumassa bussilla matkustaessani. En jaksa tehdä niin paljon töitä, että saisin auton maksettua. 230 h/kk on minimi, se saattaisi juuri ja juuri riittää.

Päätin, etten puhu kenellekään, joka tienaa enemmän kuin kymmenen euroa tunnissa. Jäljelle ei jää oikein ketään, mutta elämä on valintoja täynnä. En vain enää jaksa. Olen liian katkera. Kaikki muka hyvät valintani ovat olleet vain suuria virheitä. Oma syyni, mitäs olin niin typerä enkä kuunnellut järkeäni.

Sairastuisinpa vakavasti. Ei ainakaan tarvitsisi etsiä paremmin palkattua työtä, jota tällä keskeneräisellä koulutuksella (?!?) ei ole edes tarjolla. Voisin keskittyä sietämään injektioneuloja ja sairaalaa. Mutta en voi sairastua, on liikaa vastuuta.

Vedänpä lisää viinaa, ja moralisoijat kuulkaahan: mitä vitun väliä?

Ihan vitun sama.